— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!
Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen kätensä rukoilijan asentoon:
— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan! Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan…. Minä en voi enää valehdella… En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen sinun.
Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.
— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.
Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.
— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.
Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:
— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa, joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän ryhtyy.
— Kuule, Edith, teidän on erottava.