— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa? Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta. Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut asiaa: se on mahdotonta.
He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.
— Joku tulee, sanoi Maurice.
— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.
He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle. Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.
Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:
— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun katsettani?
— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.
Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:
— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä lähden tänä iltana, ymmärrätkö?