Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen syleilystään:
— Älä puhu, Edith.
— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.
Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.
Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin peräyttää.
— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.
Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:
— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.
Maurice väänteli käsiään epätoivosta.
— Älä puhu.