— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana, maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa sinua jumaloimaan, jos tulet.
— Armahda, älä kiusaa minua enää.
— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?… Tuletko tänä iltana?
Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.
Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:
— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.
Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä, täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö — Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen. Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet, joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes, Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä. Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.
— Näytä minulle Italia, lausui nainen.
Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle. Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla. Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti, ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.
Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.