— Ikävä kyllä?
Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä kysyi M. Roquevillard:
— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?
— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se, että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne vastaan rahojen anastuksesta.
Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja lausui loukkaantuneena:
— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.
Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen satutettuna, lausui hän:
— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.
— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen nostaminen?
— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja johtaa matkan?