— Ei toki, ei!
Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.
— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.
— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.
— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän varmasti.
Herra Roquevillard lausui kuitenkin:
— Hän saattaa meidät häpeään.
Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.
— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.
Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään, hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja purskahti itkuun.