Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.
— Tule minun luokseni.
— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:
— Meitä häväistään.
— Kuka?
— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.» Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.
— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.
— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis tuomitaan kuulematta!
Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi häntä silmiin:
— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?