— Se on valhetta! vakuutti sairas.
— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla tuomituksi.
— Tuomituksiko?
— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja menemme samaan tulevaisuuteen.
Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan karkuria.
— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven ponnistukset. Ah! mitatkoon hän siellä häpeällisessä paossaan kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä, ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki. Mitä meillä on nyt enää jäljellä?
— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.
— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli löytänyt tyynen kirkkautensa.
— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet…