I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.
Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan vanavedessä.
Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys: jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee Alppien huikeaan korkeuteen.
Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä — kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa…
Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys, ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.
Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, Vita dei SS. Giulio e Giuliano, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon. Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan, jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen silmäänsä ranskankielinen lause: Lapsen kohtalon, sanoi Lamartine, määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee meihin omien silmiemme kautta.
Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin ajatella.
— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.
Tointuneena vastasi Maurice:
— Viideskolmatta lokakuuta.