Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:
— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla. Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.
— Edith!
— Ei, se ei enää sinulle riitä.
Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:
— Katso, sinä työskentelet.
— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.
— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?
Maurice pahastui tästä kysymyksestä:
— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä en voi unohtaa.