Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti, jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.
Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän rakastajansa olkapäätä.
— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.
— Milloin?
— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:
— En.
— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?
Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:
— En, en milloinkaan.
Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen vaistonsa varoitti lausumasta: