— Minkä ylemmyyden?
— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman, josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.
— Kiitos, sanoin hänelle nauraen. Te hukutatte minut ylistyksiinne.
Mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana.
25 päivänä tammik. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään kuusi viikkoa.
Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.
— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä pyytänyt.
— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.
— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista, sehän on teidän.
— Entä muu?