Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä tiedustan umpimähkään:
— Missä ja milloin?
— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle omituinen paikka.
— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei ole hyödyttömiä uhrauksia.
— Entä nyt?
— Kaikki uhraukset ovat hyödyttömiä.
Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen velan.
Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa. Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.
— Vähän naurettava, eikö totta? Hän vastasi minulle vakavasti:
— Minä olin aavistanut teidän ylemmyytenne.