— Minkälainen olisi elämäni ilman teitä.
Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa. En voinut olla sitä huomaamatta.
— Älköön siis minulle enää koskaan puhuttako tästä avioliitosta.
Mutta minä hillitsin itseni ja puhuin ulkokohtaisesti:
— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä, jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.
— Te ette siis enää rakasta minua?
— Minun rakkaudestani ei ole kysymys.
— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on pyytänyt minulta liiaksi niitä.
— Teiltä?
— Ette siis ole ymmärtänyt … Kymmenen vuoden kuluessa …