Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä olalleni.
— Anna.
— Älkäämme enää puhuko mitään. Häpeän niin itseäni.
Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä. Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä hän etääntyi minusta.
Ei, ei, kuiskasi hän pelästyneenä. Hellyytemme täytyy riittää meille.
Hän lisäsi:
— Se oli ensimäinen suuteloni. Hämmästyneenä toistin:
— Ensimäinen?
Hän punastui ihastuttavasti.
Niin, tällä iälläni! Nyt tahtoisin kuolla. Silloin se olisi viimeinen.