— Anna-.
Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät päätökset.
6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla. — Kotini on murtunut. Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise, Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani, ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme. Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin rakkauteni …
V.
ELISABETIN HERÄÄMINEN
Vihossa oli enää vain valkeita sivuja jälellä. Albert oli jättänyt päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen. Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta. Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo, jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta. Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.
Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen, ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet. Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi. Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan, ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen, liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento, kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.
Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen. Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä, että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys, loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. He olivat yhdessä tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä, hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri petetty.
Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran, sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö? Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran? Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa, senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.
— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty, unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.