Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään: oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa, ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.
Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki. Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan. Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo rauhoittunut.
»Onnen … malja …» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja, mitä lapsi oli lausunut.
Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää sen itseltään.
Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta. Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta. Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä viipyi yö ja kylmyys.
»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön. Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista. Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»
Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa. Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden, luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan, saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa. Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.
»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista. Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»
Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä. Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin, joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua, mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän ei ollut täyttänyt.
Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä. Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia, he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat, mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä, ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi. Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä. Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa alku ja syy.