Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton. Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt. Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta? Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on kadotettu?
Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen. Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta. Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin hänetkin valtasi mieletön elämän halu.
Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan, ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut. Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta kuten aurinko oli maailman:
»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään muuta kuin kärsimystä.»
Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi, että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.
KOLMAS OSA
I.
ENSI TAIVAL
Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun: kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi minuuteiksi.
Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea. Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.