Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa. Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen käteensä viedäkseen sen huulilleen:
— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on työni ja sinut, en kaipaa mitään.
Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan varjeltava.
Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen, pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara. Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan. Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä. Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.
Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle, riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö, huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto, joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle tietämättömyytensä.
— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.
Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:
— Minäpä kerron sinulle Onnen maljan.
Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä? Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton. Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi. Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.
Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa, minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa, hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään. Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla, mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä, johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä, niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä oli hänen rukouksensa.