— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!
— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä äänellään, mutta sen pahempi teille.
— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te pidätte.
— Ah! te hemmottelette minua.
— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö, joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.
Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista, minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.
— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.
— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui, peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.
Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:
— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.