— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.
Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin, mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.
Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.
— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän lopuksi.
— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.
Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä päämääriä.
— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.
Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä. Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita. Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan arkaillen.
— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.
Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla: