— Entinen postineiti.
Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin. Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.
Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla uskomatta Albertin paluuseen.
Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla, Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön. Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen, varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä, veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.
»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»
Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia moitteita.
»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»
Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:
— Äiti, tiedättekö, missä hän nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:
— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.