— Missä maassa?
— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.
Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.
— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.
Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.
Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa. Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi lehteä. Hän luki aina samat sanat:
»Matkalla. Hän on matkalla.»
Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa, Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä, hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?
Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta, pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä määränpäässä odottavat.
»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?