Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä Talonpoikansa nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä. »Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin ilmiöihin.
Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana. Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.
Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:
— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.
Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:
— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä koskaan.
Rva Derize yritti hymyillä:
— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.
— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia riistettäisiin lapsenlasten seura.
Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.