— Rakas lapsi, miksi te itkette?
— En tiedä. Se on kai hermostusta.
— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi. Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä. Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja rukoilkaa.
— En osaa enää.
— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.
Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja kätki hänet.
»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.
Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä. Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä, ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa. Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha. Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä. Nautinnolla hän repi haavaansa.
Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet, sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein, eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»
Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle. Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.