— Entä senjälkeen?
— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.
Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: Huomio! Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:
— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain asiatuttaviaan.
— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.
Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin koputettiin toimiston ovelle.
— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.
— Onko hra Tabourin täällä?
— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.
Nopeasti pysäytti hänet Philippe: