Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian: heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa, jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia, nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon, niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen. Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa, aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.
Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä. Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.
III
ROUVA MOLAY-NORROIS
Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä välttämään eristymistä.
— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti kahdenkesken muistojensa kanssa.
— Entä te itse?
— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.
— Kukaan ei sitä vielä tiedä.
— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran alatte säännöllistä elämää …