— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt minulle liian paljon pahaa.
Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa, — Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi, tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen. Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään, hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä? Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä, vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana, jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois, leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan. Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan, näköalaa arvostaakseen.
— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.
— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen täällä.
Rva Passerat purskahti nauruun.
— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt mitään salaisuuksia.
— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te aiotte pian palata Pariisiin.
— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.
— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni, kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.
— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.