Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi, tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi on se joka uinuu».
Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan huonoa makua.
Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.
— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.
— Mitkä temput? Minkä päätöksen? kyseli Elisabet ällistyneenä.
— Grenoble on pieni kaupunki, jossa tiedetään kaikki.
— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.
— Mutta mitä?
— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.
— En ole koskaan sitä ajatellut.