Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:
— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu yleiselle mielipiteelle.
Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä, vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.
Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?
Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa: nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä, jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.
— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.
— Minä autan teitä häntä hoitamaan.
Mitä olikaan heillä enää sanottavaa, sivuutettuaan tämän harrastustensa ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa rohkeutta:
— Siis … alistut … sinäkin?
Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu, tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui, se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään. Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa. Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.