— Äiti! kuiskasi hän hellästi, ja heittäytyi hänen käsivarsiinsa.
Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen. Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä huomasi selittelyn välttämättömäksi:
— Rakkaani, löydän sinut taas. Luulin jo menettäneeni sinut.
— Oi äiti!
— En tiennyt miksi kaikkosit minusta. Mutta minä soimasin itseäni.
— Soimasit?
— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin … petoksen jälkeen, esitin heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä, iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta. Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!
Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:
— Onko siitä kauan kun … tulitte tietämään?
— Viimeisenä päivänä Uriagessa. Entä sinä, sinä siis tiesit myös?