— Kyllä.
— Etkä ilmoittanut minulle, vaan vetäydyit minusta pois.
— En teistä, äiti, vaan isästä. Kuinka olisin saattanut puhua?
— Se on oikein.
Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä syytetty:
— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen. Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole muistoja.
— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin olisin minä teidän äitinne.
— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen. Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin, yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin. Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa syytämme.
— Oh! Te ette tätä kärsimystä ansainnut!
— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella, mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. Hän ei enää niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on jo jotain.