Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen, alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:
— En tiedä.
— Sinä jäät hänen vaimokseen. Jos hän palaa, otatko hänet vastaan?
— En luule sitä.
— Mitä siis odotat?
Elisabet antoi käsiensä vaipua:
— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä valinnut tietäni.
— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.
— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä, jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua. Naisille kuten me se on mahdoton.
— Mitä siis …?