— Täytyy löytyä kolmas.
— Mikä?
— Etsin sitä.
* * * * *
Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa. Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta, Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan, joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena, kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt. Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.
Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean, ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.
— Museo, mitä se on?
— Tauluja, jotka esittävät ihmistä tai vaikkapa maisemia.
— Oi mennään sinne!
Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin kyltti.