— Katso, äiti, tätä kaunista naista.
Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa, tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa. Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:
— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.
— Äiti, sanoi pikku tyttö, minusta on hauska kun sinä kerrot …
Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin l'appassionata sonaattia, niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti, että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta, epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.
— Mikä sinulla on, rakkaani?
— En tiedä. Sinä soitat niin surullisesti.
— Minun ei olisi pitänyt soittaa sinulle tätä.
— Oi kyllä! Minä rakastan sitä että se on surullista.
Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.