Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, Talonpojan historian kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan. Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti myymälään iltahämärässä:
— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen Talonpojan historian viimeinen nidos.
— Albert Derize? En tunne sitä nimeä.
Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:
— Lyön vetoa, että se on joku romaani.
— Kyllä, se on romaani.
— Eipäs olekaan, se on toisen muotoinen.
Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät, odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.
Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä, se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.
Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin, täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan, erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi, muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista ajatuksen voimaa.