Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä, suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle, jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan vähemmän petetyksi.
IV
UUSI ELÄMÄ
Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.
— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun vielä on täysi talvi!
— Täysi talvi, isä! On kevät, ja huomenna on kesä.
— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä, ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva Derizeä seurakseen.
— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle. Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.
— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän on velvollinen antamaan teille avustusta.
— Minä hylkään sen. Ettekö ymmärrä minua?