— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.
— Elkää koskaan puhuko hänelle minusta.
— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan? Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti pysyy väärällä tiellään.
— Entäs mitä hän vastaa teille?
— Ei koskaan mitään tästä asiasta.
— Siinä sen näette.
— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä hänen muistoaan ja katumustaan.
— Hänen katumustaanko?
— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin, jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.
Hän lisäsi, alakuloisemmin: