— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.
Ja ikäänkuin jatkaisi hän vain itsekseen mietteittensä uraa:
— Se kenties lähentäisi teitä toisiinsa.
— Mikä sitten, rakas äiti? kysyi Elisabet.
Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:
— Oh! ei mikään, rakas tyttäreni. Ihminen saa joskus omituisia ajatuksia.
Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne, valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen saakka, ei tiennyt uupumuksesta.
Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle. Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä, — niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat, — hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa, minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.
Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä. Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän painuessa kuin hieno tuoksu.
Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä hyvin kuin hän itse.