— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona, jolla tänään on vastaanottopäivänsä.
Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi, ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden sääntöjen mukaista ja mikä ei!
»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.
— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois, niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.
— Mielihyvällä.
Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä. Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.
Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui mietteensä:
— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.
— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.
— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.