— Oi, ei suinkaan.
— Lapsella ei saa olla salaisuuksia äitinsä edessä.
Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa. Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:
— Tunsitko hänet heti?
— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän kutsui minua …
— Kutsuiko hän sinua?
— Kyllä. Silloin minä tietysti tunsin hänet.
— Kerro minulle, rakkaani.
— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska hän itki. Miksi, äiti?
— Hän oli liikutettu, kun näki sinut niin pitkän ajan kuluttua.