— Toivon sitä aina. Niinhän tekin, eikö totta.
— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.
Vanha rouva otti Elisabetin käden ja piti kiinni siitä:
— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.
— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.
— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.
— Oi, äiti, entä minä?
— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.
— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.
— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään rauhaan.