— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole onnellinen.
Tarkkaavaisena ja ahdistuneena Elisabet oli ääneti.
— Hän lähti takaisin tänä aamuna, sanoi taas vanha rouva.
— Hän oli täällä juuri äsken.
— Täälläkö? Oletteko nähnyt häntä?
Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen, kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka hänellä oli outo.
— En minä. Vaan lapset,
Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan liikakiihoituksestaan.
— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen, niin onnellinen.
— Oi rakas äiti, voitteko toivoa sellaista?