— Olen, onko se sinulle mieleen?
— Sinä sydänkäpyseni!
— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän tulee?
— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on kulunut.
— Ei, heti.
Vähitellen rauhoituttuaan Elisabet lähetti Marie-Louisen, joka oli liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana, valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa; mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin. Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut. Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt, hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.
Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.
Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan, joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen, raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet sisään ja istutti hänet lieden ääreen.
— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.
Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise, Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä, hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas heti antamaan: