»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle vain muukalainen.»
Muukalainen, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli, alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä, hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:
— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen. Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan. Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä äkillistä tyyntymistä.
— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten tahtoaan ja itsekseen.
Elisabet jaksoi vastata:
— Hän luotti teihin.
Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi, ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:
— Tulkaa kanssani.
Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.
— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!