— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät jättää… Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.
— Tahdon nähdä hänet.
— Hän on tuolla. Tulkaa.
Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään. Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan, vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle, hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut, kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:
— Äiti.
Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.
276
Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä. Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa, kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen, kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea hänen silmiään.
Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen, ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele, moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti. Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman kunnollista sovintoa.
Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa, jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua. Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.