— Rouva on siellä.
Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan. Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan, vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana, silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot. Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus, joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan. Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:
— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos niin haluatte.
Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:
— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.
— Kyllä rouva.
He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana, Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka niin oli häntä peloittanut.
— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.
Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei tahtonut antautua, Albert mutisi:
— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani pitää hänet vielä kauan.