— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei tästä suunnitelmasta enää tule mitään.
— Kun te parannutte …
— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin, salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan ja …»
Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin, mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.
Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin, oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.
— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.
Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta, mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.
Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan. Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein askelin meni avaamaan ovea.
— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.
Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin: