— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.
— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä hellyydellä hän heikosti lisäsi:
— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.
Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa, pyytääkseen:
— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi rajoituksitta.
Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?
— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei vielä.
Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan. Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt, koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:
— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin Pariisiin tapaamaan tuota naista.
— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.