— Kirjoitan teille matkan varrelta, hän oli lisännyt.
Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi. Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen. Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.
Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon — niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen, elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut, että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.
Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen, kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen, selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä, melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen hengähdys.
— Jean, lausui hän joskus.
Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan. Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:
— Saapuuko hän?
Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.
Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy tautivuoteen ääressä.
Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin: